Uusi osa olisi nyt sitten tässä. Kommenttien määrä putosi taas kuin lehmän häntä, joten... :/ Kommentteja on mukava lukea, joten kommentoisitteko muuallekin kuin poksilaatikkoon? Kiitos. :) Mutta silti suuret kiitokset teille, jotka jaksoitte kommentoida ihan näihin kommentteihin. :)

Tämä osa on taas minä-muodossa, samoin seuraavatkin osat tulevat mitä luultavimmin olemaan minä-muotoisia. Tässä osassa kertoja kuitenkin vaihtuu kesken kaiken, enkä kerro miksi. ;) Ihotkin vaihtuvat jossain vaiheessa osaa, koska löysin ne korvaavat, joita olin etsinyt... sanotaanko nyt, todella pitkään. Mutta, pitemmittä puheitta, otsikkokuvan - ja sitä kautta - myös osan pariin.

"Minun on tehtävä päätös. Vahingoittaako lähimmäisiäni vai tehdäkö jotain, mistä en erityisemmin pidä? Tehdäkö jotain, jota tulisin suremaan koko loputtoman loppuelämäni? Jokaisessa vaihtoehdossa on riskinsä, ja nyt pitäisi valita vaihtoehdoista oikea."

Pitelin käsiäni Lawrencen kasvojen edessä ja yritin saada häntä taipumaan tahtooni. Lawrence vain tuijotti vihaisesti käsieni lävitse, kun hämmästyin nähdessäni jonkin mustan hänen sisimmässään. Se oli hänen sisimpänsä, joka kertoo, onko hän hyvä vai paha. Maailma ei ole jakautunut vain hyviin ja pahoihin, mutta silti... Valo oli musta, joten se kertoi paljon Lawrencesta. Hän ei ole ikinä varmaan edes ajatellut tekevänsä mitään hyvää.

Pian huomasin saavani voimani täyteen iskuunsa, ja hänen elintoimintonsa alkoivat taipua tahtooni vähitellen. Lawrence alkoi huutaa korviavihlovalla äänellä ja raapi ja kynsi samalla kasvojani. Tunsin, kuinka huuleni aukesi ja maistoin veren huulillani - hetkinen, veren? Eihän minussa enää pitänyt virrata veri, olinhan minä vampyyri. Ehkä olin poikkeustapaus, ehkä minussa silti virtaisi veri.

En tiedä, mistä voimani oikein kumpusivat, kun sain viimeinkin viimeisenkin Lawrencen elintoiminnon haltuuni. On yksi asia, jota me vampyyritkin tarvitsemme, ja se on happi. Keskityin ankarasti ja yritin kaikin voimin saada hänen keuhkonsa puhkeamaan ja lysähtämään kasaan. Keskittyessäni sormenpäistäni purkautui kirkasta valoa ja se ympäröi Lawrencen sisimmän. Lawrence vääntelehti tuskissaan, haukkoi henkeä. Aivoja en pysty samaan hallintaani, surkuttelin, mutta on tuo kärsimisen ääni kieltämättä soittoa korvilleni. Vihdoinkin joku muu kärsii kuin minä tai mieheni.

Vihdoin, lopetettuani keskittymisen, kaikki sormenpäistäni lähtenyt valo oli kiertynyt Lawrencen käsien ja jalkojen ympärille. Hän vääntelehti, yritti kamppailla, vaikka varmasti tiesi jo menettäneensä toivon. Hän kuolisi varmasti. Miksi Juliet oli sanonut, että vampyyrin ei tarvinnut hengittää? Siihenkin keksin jo vastauksen. Kaikki vampyyrit eivät ole samanlaisia. Juliet kuuluu heihin, jotka selviävät vain ... olemalla. Lawrence ei taatusti kuulunut heihin.

Vihdoin Lawrencen ylävartalo rojahti maahan hervottomana, elottomana, ja hänen sisimpänsä synkkä valo oli sammunut. Hänen vartalonsa alkoi muuttua tomuksi, joka leijailisi tuulen mukana pois. Minä itse käännyin, lähdin kujalta ja jätin Lawrencen hiljalleen tomuksi muuttuvan vartalon oman onnensa nojaan.

***

Kello oli puoli kaksi yöllä, kun koputin Sheridanien vaalean kartanon valkoiseen oveen. Kuulin sisältä juoksuaskelia ja pian oven avasi Juliet.

"Olet hengissä! Hienoa, Kati. Rose alkoi näyttää jo kummallisen synkältä, ja yleensä hänen näkynsä ovat toteutu-" Julietin lause jäi kesken, kun hän katsoi kasvojani.

"Ei tässä mitään", sanoin, "huomasin vain, että minullapa virtaa vieläkin veri, vaikka olen vampyyri."

"Eihän, eihän sinun suonissasi pitäisi virrata verta? Tiedän, että jotkut vampyyrit eivät selviä hengittämättä, mutta että verta?" Juliet henkäisi kiivaasti.

Juliet saatteli minut olohuoneeseen, jossa kävelin Rosen eteen hymyillen. Rose puolestaan ei näyttänyt niin kovin iloiselta - itse asiassa hän näytti suuresti hämmästyneeltä, aivan kuin hän ei olisi odottanut minua takaisin.

Kuulin takaani askeleita, ja Robert kaappasi minut syliinsä. Hän rutisti minua lempeästi, ja hän oli Julietin ja Jamesin lisäksi aidosti iloinen siitä, että olin tullut takaisin. Huomasin syrjäsilmällä Rosen katsovan hämmästyneenä ja epätoivoisena sivulleen. Naurahdin. Rose oli ilmeisesti ollut huolesta suunniltaan.

Päästäessään otetta irti Robert laski kätensä lantiolleni ja katsoi minua silmiin. "Sinä olet niin kaunis. Ja naimisissa", hän huokasi.

"Minulla on veret naamassa, jos et ole vielä huomannut", sanoin yrmeästi, mutta en voinut olla nauramatta Robertin koiranpentuilmeelle. Robert yhtyi nauruun itsekin, ja hänen silmiensä ympärille ilmestyivät viehättävät naururypyt.

Juliet tyrkkäsi Robertin syrjään ja ilmestyi hymyillen tämän paikalle minun eteeni. "Tiedätkö, sinä tarvitset totaalisen tyylinmuutoksen", hän sanoi ja viittilöi samalla innokkaasti käsillään. "Minulla on muutama vaatekappale, jotka saattavat kiinnostaa sinua. Kävin tänään yöalennusmyynneissä, ja tein muutaman oikean löydön."

Käytyäni vaihtamassa vaatteeni Juliet napsaisi hiuksistani lukuisia senttejä pois. Hänellä itselläänkin oli uusi vaate, mutta minä sain mustan paidan, jonka olin halunnutkin.

"Tässä hän nyt on", Juliet hihkaisi, "hiustyylikin on täysin omista kätösistäni lähtöisin."

Huomasin Julietin jähmettyneen katseen. Hänen hymynsä hyytyi koko ajan, ja hän tuijotti silmät rävähtämättä eteenpäin. Mietin, mitäköhän hän oli nyt saanut tietoonsa toisten ajatuksista. Vaikka muut pystyivätkin jakamaan ajatuksensa, pystyin Juliet noukkimaan sopivat tiedot toisten ajatuksista.

"Si-sinä", Juliet sanoi raivosta värisevällä äänellä.

"Niin, minä", Rose sanoi tyynesti. Huomasin hänen nousseen seisomaan. Hän näytti uhkaavalta, mutta ei näyttänyt hyökkäävän kenenkään kimppuun - vielä. "Minäpä minä. Minä olen kaiken takana."

"Sinäkö olet ihan totta kaiken takana?" Juliet raivosi ja työnsi kasvonsa puolen metrin päähän Rosen kasvoista. "Oletko sinä suunnitellut tämän kaiken?"

"Voi olen", Rose sanoi ja kajautti ilmoille ilkeän naurun. "Minä olen kaiken takana, todellakin. Oli minun ideani soittaa Seamusille uhkaavia puheluja. Niillä ei ollut mitään tekemistä Cécilie Augustan kanssa. Oli minun ideani lähettää se hautakivi. Oli minun ideani muuttaa Crystal Springsiin, jotta pystyisin pitämään Katia silmällä. Ja hänen piti kuolla tänään."

"Mitä?" minä sähähdin ja työnsin Julietin agressiivisesti syrjään. "Minunko piti kuolla tänään? Miksi ihmeessä muutit minut sitten vampyyriksi?"

"Kyllä, sinun piti kuolla tänään", Rose toisti ja raivo alkoi saada hänet valtaansa. "Kaiken lisäksi sinä et ole kokonaan vampyyri. Huomasit tänään, että sinusta vuotaa verta. Sen ominaisuuden jätin sinuun. Jos Lawrence olisi saanut tilaisuuden purra sinua oikeaan kohtaan, olisit vuotanut kuiviin ja jäänyt siihen."

"Mutta miksi, Rose, miksi?"

"No aivan siksi! Minä rakastan Seamusia. Hän on kuulunut vain ja ainoastaan minulle. Lukiossa hän seurusteli kanssani, mutta jätti minut sitten myöhemmin sinun takiasi. Olin järkyttynyt ja vihainen. Halusin Seamusin, en ketään muuta. Olin vampyyri jo silloin, joten en vanhenisi päivääkään Seamusin silmissä. Vannoin kostoa, vannoin tappavani sinut, jolloin Seamus kuuluisi minulle. Kun kuulin teidän menneen naimisiin ja asuvan Crystal Springsissä, suostuttelin muut muuttamaan kanssani - heillä ei tietenkään ollut aavistustakaan miksi - ja muutin tänne raivatakseni sinut tieltä. Tiesin, että tarkkasilmäisenä huomaisit uudet naapurisi, ja tulisit myös tervehtimään meitä. Niinpä minä suunnittelin lähettäväni sinut Lawrencen kimppuun, jotta hän tappaisi sinut. Nähtävästi Lawrence kuoli itse. Mikä kömmähdys häneltä ... niinpä minun täytyy tappaa sinut."

"Tämä keskustelu on nyt loppuunkäyty, ja sinä kuolet NYT!" Rose huudahti ja heilautti oikean kätensä ylös, jotta saisi romahdutettua seinän. Jason vaihtoi hänen selkänsä takana nopeasti katseita Julietin kanssa ja he näyttivät sopivan suunnitelman.

"Sinä et tapa ketään, Rose. Tänä iltana ei kuole ainoastaan Lawrence, vaan myös sinä", sanoi Juliet, joka ehätti väliin juuri kun Rose oli hyökkäämäisillään kimppuuni.

"Ehei, Juliet, ethän sinä minua tapa. Minä tapan sinutkin, jos on aivan pakko", Rose sanoi lipevästi. "Katsos, kun minun, toisin kuin sinun, voimani ovat suuremmat, joten sinä, toisin kuin minä, tulet kuolemaan."

"... mutta sinä, toisin kuin me, olet yksin, joten sinä, toisin kuin me, olet alakynnessä."

Jason ja Juliet olivat ottaneet Rosen kainaloista kiinni ja lennättäneet hänet eteiseen niin että hän kolahti seinään. Seinään ei tullut lommoakaan, se oli varmasti tehty teräksestä.

"Ja sinä menet nyt sinne", Jason ärisi ja viittilöi Rosen menemään samaan huoneeseen, jossa minut oli muutettu puolivampyyriksi.

Juliet astui huoneeseen viimeisenä, valmiina kohtaamaan Rosen viha ja raivo, joka varmasti kyti hänen sisimmässään.

Ovi oli vielä auki, kun Rosesta purkautuva valo täytti huoneen. Huudosta päätellen Juliet oli Jasonin avustuksella puraissut Rosea kaulasta, sillä kuulin olohuoneeseen asti tarkalla kuulollani veren pulppuavan huoneessa.

"HEI! Rosekaan ei ole täysvampyyri! Siksi siis Katikaan ei ole!"" kuulin Julietin huudahtavan yllättyneenä. "Mutta on tämä veri kyllä hyvää. Tässähän tulee ihan himo!"

Ovi sulkeutui ja sen kolahtaessa kiinni juoksin huolestuneena eteiseen oven luokse. Kuulin sisältä sadattelua Julietin äänellä ja Rosen korviavihlovan kirkunan. Jasonilla kuulosti olevan vain ja ainoastaan hauskaa, sillä hänen naurunsa kajahteli ympäri eteistä.

Ei varmastikaan ollut kulunut kuin puoli tuntia, kun ovi avautui ja pimeästä huoneesta ulos astunut Juliet heittäytyi kaulaani.

"Se on nyt ohi", hän sanoi ja halasi minua niin lujasti, että meinasin tukehtua. Hän oli varmasti unohtanut, että puolivampyyrina pystyin hengittämään, vaikka kaikki voimat minulla olivatkin.

"Entä... Entä Rose?" uskaltauduin kysymään. Juliet katsoi minua arvoituksellinen ilme kasvoillaan ja hän mittaili minua, kunnes avasi suunsa.

"Rose kuoli. Kummallista, kuinka hänen ruumiinsa muuttui noin vain tomuksi. En arvannut hänen reagoivan noin. Jason pettyi, hän kun ei ollut ehtinyt kasata kokkoa saatika aloittaa luiden poikki napsauttelua."

Kuultuani nämä sanat minä lähdin ulko-ovea kohti. Juliet avasi oven minulle ja jäi katsomaan, kun minä juoksin tielle päin. Kotiin pitäisi päästä nopeasti ennen auringonnousua.

"Hyvästi, Juliet!" huikkasin vielä tieltä.

"Hyvästi, Kati. Pidä huoli itsestäsi", Juliet mumisi, mutta kuulin hänet silti.

***
Kuusi vuotta myöhemmin.

Tapahtuneesta on kulunut nyt jo kuusi vuotta, ja Renée ja Bianca ovat jo seitsemänvuotiaita. Olin ottanut iltatöitä erään tunnetun ravintolan keittiömestarina ja aina saapuessani myöhään illalla kymmenen aikaan töistä Bianca oli odottamassa minua. Hän halusi aina välttämättä halauksen minulta, ennen kuin menisi nukkumaan.

Nyt oli kuitenkin perjantai, ja tytöt saivat valvoa pidempään. Täysissä pukeissaan he pelleilivät ja leikkivät kahdestaan ja minä katselin heidän menoaan. Vuosien varrella tyttöjen varttuessa heissä oli tullut esille selviä piirteitä. Molemmat olivat ulospäinsuuntautuneita, molemmat pärjäsivät hyvin koulussa, mutta Bianca oli kiinnostuneempi tieteestä, Renée taas leikki mielellään mitä mielikuvituksellisempia leikkejä. Ulkonäöltään Bianca oli kuin ilmetty isänsä, Renéellä taas olivat minun silmäni, ja ulkonäkö on taidettu periä ainakin osittain Raijalta.

Minä laitoin silmäni kiinni ja mietin, mitä tekisin. Olin jo vuosia hautonut mielessäni useita eri vaihtoehtoja. Robert oli käynyt luonani usein, ja olin suoraan sanottuna rakastunut häneen. Oli minulla Seamuskin, mutta tämä ihmetteli aina, kuinka en halunnut lähteä päivisin ulos vaan istuin neljän seinän sisällä lukemassa, tekemässä ruokaa tai suunnittelemassa reseptejä. Pian minun olisi tehtävä päätös, joka koskisi koko loppuelämääni.

***

Olin kutsunut Robertin lauantai-illaksi käymään, jotta voisimme pohtia eri vaihtoehtoja. Istuin sängylläni ja kuuntelin Robertin paasausta siitä, kuinka hän piti Seamusista paljon ja kuinka tämä toivoi minun olevan onnellinen hänen kanssaan.

"Mutta Robert", minä keskeytin hymyillen, "sinun kanssasi minä olen onnellisempi. Olin minä nuorempana ja yliopistossa onnellinen Seamusin kanssa, mutta hän on tyytymätön minuun. Hän ei pidä siitä, että en näyttäydy ulkona päivisin. Naapurit ovat jo alkaneet ihmetellä. En voi asua täällä enää kauan."

"Kuten haluat, kultaseni", Robert sanoi ja halasi minua. "Tehdään niin kuin sinä haluat. Sinun onnellisuutesi on minulle kaikkein tärkeintä. Jos sinä et ole onnellinen, niin en ole minäkään. Tämä ilta sopii hyvin, kuten ehdotit."

Robertin lähdettyä jäin katsomaan hänen peräänsä ja tunsin surua. Mitä olinkaan tekemässä Seamusille - ja tyttärilleni? He eivät antaisi tätä ikinä minulle anteeksi.

Raahustin Biancan huoneeseen, tämä oli jo nukkumassa. Katselin hänen rauhallista untaan ja mietin, milloin olin viimeksi nukkunut näkemättä painajaisia. Milloin olin viimeksi nauttinut olostani Seamusin vieressä?

Olisinpa kuin Bianca. Nuori ja rauhallinen. Hänen unensa olivat niin tavanomaisia, mutta rauhallisia. Hän ei ollut ikinä pitänyt meteliä itsestään, ei edes pienenä herätessään.

Kävelin Renéen huoneeseen. Kullanmuruni nukkui rauhattomasti, mutta sikeästi. Aivan kuin hän olisi aavistanut minun tekevän jotain radikaalia, hän kuiskasi unissaan sanan 'äiti'.

Tulin entistä surullisemmaksi, kun tajusin, että tytöt tässä kärsisivät kaikkein eniten, ei suinkaan minä ja Seamus. Surullisine aatteineni lähdin huoneesta kohti alakertaa - ja Seamusia.

Peitin huonon omatuntoni ja surullisen mieleni, kun näin Seamusin ja loihdin kasvoilleni tyynen, rauhallisen, iloisen ilmeen. "Voi, sinä olet tänään niin komea", kuiskasin.

"Kiitos", hän sanoi ja hymyili.

"Mutta minun on mentävä", keskeytin. "Mene sinä vain nukkumaan."

Kun Seamus meni nukkumaan, avasin ulko-oven hiljaa ja astelin niin hiljaa kuin suinkin voin kovalla betonilla. En tahtonut herättää häntä, en tahtonut, että hän tietäisi aikeistani.

Taksi, jossa istui Robert saapui juuri sovittuun kellonaikaan. Avasin oven, vilkaisin vielä viimeisen kerran entistä kotitaloani ja astuin taksiin.

***
12 vuotta myöhemmin. (Kertoja vaihtuu Biancaksi.)

Äiti katosi 12 vuotta sitten. Yhä isä istuu iltaisin ja nojaa päätään pöytään masentuneena. Isä meni aivan sekaisin äidin katoamisen jälkeen. Hän yritti etsiä tätä monta vuotta, hän laittoi etsinäkuulutuksia lehtiin, liimasi lentolehtisiä pitkin kaupunkiin, järjesti hyvillä suhteillaan CBM-kanavalle puheen, jossa näytettiin äidin kuva ja pyydettiin kaikkia asiasta jotain tietäviä soittamaan alla olevaan numeroon.

"Isä ei ole vieläkään päässyt äidin katoamisesta yli", Renée kuiskasi minulle, kun me jälleen kerran jouduimme vahtimaan illalla isää, ettei tämä ratkeaisi jälleen kerran pullon ääreen. Renée ja isä ovat sitä mieltä, että äiti kidnapattiin, mutta minä tiedän paremmin. Olen aivan varma, että äiti jätti meidät. Hän ei ollut onnellinen meidän kanssamme, ja siksi hän lähti. Tiedän sen siitä, että edellisenä iltana olin nähnyt äidin itkevän, ja seuraavana päivänä herätessäni häntä ei ollut näkynyt missään.

Renée käski isää nousemaan ja aloitti tiukalla äänensävyllä: "Isä, äiti katosi 12 vuotta sitten, ryhdistäytyisit jo. Hän ei tule takaisin vaikka kuinka nojailisit masentuneena käsivarsiisi ja tarttuisit taas pulloon. Hän ei vain tule takaisin. Olemme odottaneet häntä 12 vuotta, eikä hän tule takaisin."

"Mistä sinä tiedät, ettei hän tule takaisin?" isä sanoi surullisesti. "Hän tulee takaisin, vielä jonain päivänä. Odotan vielä vaikka toiset 12 vuotta, vaikka koko loppuelämäni, mutta hän tulee takaisin."

Illalla istuimme Renéen huoneessa. Hän istui sängyllä, minä lattialla, ja me pohdimme. Me pohdimme pohtimistamme, mitä oikein tekisimme isän kanssa.

"Bianca? Luulen, että isä tuntee olevansa yksinäinen", Renée sanoi.

"Olet hokenut tuota jo monta monituista kertaa", vastasin hieman ärtyneenä, "ja me olemme kysyneet isältä, tahtooko hän seuraa. Olemme yrittäneet saada hänet treffeille erään todella mukavan naisen kanssa, mutta hän kieltäytyi. Eikö ole jo selvää, että isä haluaa vain ja ainoastaan äidin, eikä ole onnellinen ilman tätä?"

Minä olen Bianca Olivia Gonzalez, 19-vuotias nuori nainen. Päätin peruskoulun keskiarvolla 9,3 ja olin luokkani, 9B:n paras. Lukiossa suoritin kahdeksan laudaturia, joiden joukossa äidinkieli, ranska ja historia. Harrastin nuorempana tanssia, ja olin hyvä siinä. Harrastin myös kirjoittamista, ja kannettavani on aivan täynnä kirjoittamiani tarinoita. Niitä on hauska katsella ja yrittää muistaa, mitä ajattelin niitä kirjoittaessani. Kirjoitin myös äidin katoamisesta, ja seuraava etappini on päästä toimittajaksi johonkin lehteen.

Sisareni, Rénee Melanie Gonzalez on meistä kahdesta se rämäpää. Hän heittäytyy täysin rinnoin kaikkeen, mutta ei ikinä jaksa tehdä mitään loppuun asti. Kaikeksi harmiksi se näkyi myös hänen todistuksessaan. Peruskoulussa hänen keskiarvonsa oli 6,8 ja hän pääsi nipin napin lukioon. Siellä hänen onnistui kirjoittaa yksi laudatur, ja se tuli kuvaamataidosta. Hän aina sanookin, että 'mihin kummaan minä tarvitsen koulua, kun minusta tulee taiteilija'. Kaikesta huolimatta hän on todella huolehtivainen, isääkin hän hoiti pääasiassa, kun minä riensin ympäriinsä tanssin parissa. Hänen bändiharrastuksensakin loppui siihen, kun hänen täytyi vahtia, ettei isä avannut Vodka-pullon korkkia.

Rojahdimme lattialle ja mietimme ratkaisua ongelmaan. Minä haluaisin muuttaa jo omilleni, sillä isähän on jo aikuinen ihminen, hänen pitäisi pystyä huolehtimaan itsestään. Renée, ihme kyllä, vastustaa vielä hieman aatetta, hänestä kun on väärin jättää isä yksin.

Viimein keksin, kuinka voisin taivutella Renéen muuttamaan kanssani. "Kuule, sisko. Mehän voisimme muuttaa samaan asuntoon, voisimme muuttaa naapurikaupunkiin. Isä voi muuttaa asumaan naapuriin, jos hän haluaa, mutta minä haluaisin jo asua omillani, poissa isän helmoista - tai siis lahkeista."

"En nyt tiedä", Renée vastasi, "olisi väärin jättää isä yksin. Eikä hän edes haluaisi muuttaa! Hänen sisarensahan asuvat täällä kaupungissa, samoin tätinsä ja serkkunsa ja muu suku."

"Mutta eihän hän olisi yksin, jos kerran koko hänen sukunsa asuu täällä kaupungissa. Me voimme muuttaa muualle, karistaa kaupungin tomut jaloistamme. Isä varmasti pitää ajatuksesta, että Charlie-setä tai Thomas-setä muuttaa hänen naapuriinsa. Charliehan on sitä paitsi kaupunginjohtaja, ja hänellä on varaa muuttaa aivan minne tahansa haluaa. Ei isä olisi yksin, jos Charlie muuttaisi tänne."

"No tuolta kantilta katsottuna..." Renée empi. "Olet oikeassa. Ehkä isän pitäisi viimeinkin opetella elämään ilman meidän huolenpitoamme. On vain niin vaikeaa yhtäkkiä lopettaa huolenpito ja jättää isä oman onnensa nojaan."

"Hänen on jo aika kantaa vastuu itsestään", minä muistutin. "Isähän on kuitenkin jo 43, vaikkei siltä näytäkään. Aikuisena ihmisenä hänen täytyy huolehtia itsestään siinä missä meidänkin."

***

Aamiaispöydässä rupattelimme Renéen kanssa niitä näitä, vaikka oikea asiamme olisi aivan jotain muuta. Jotain sellaista, josta isä ei taatusti ilahtuisi. Hänellä ei kuitenkaan ole mitään valtaa enää meihin, olemmehan olleet täysi-ikäisiä jo hieman yli vuoden.

Huomasin, että isä oli syönyt oman annoksensa, ja istui apaattisena omalla paikallaan. "Minä menen nyt puhumaan hänelle", sanoin ja nousin tuolilta. Isä ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota; hän oletti, että lähtisin pöydästä ja veisin omat astiani pesukoneeseen niin kuin joka aamu.

"Isä? Minulla on sinulle asiaa", minä aloitin ja vedin henkeä. Yhtäkkiä tuntui niin älyttömän vaikealta sanoa asia ääneen, vaikka äsken olin ollut vielä intoa täynnä. "Isä, minä ja Renée muutamme pois."

Pöydän toisessa päässä Renée söi vaitonaisena omaa lettuaan ja kuunteli korvat höröllään minun ja isän välistä keskustelua. Hän tahtoi tietää, mitä isä ajattelisi tilanteesta.

Isä rypisti otsaansa ja katsoi minua ääneti. Hetken päästä hän aukaisi suunsa ja kysyi: "Minne te muutatte?"

"Todennäköisesti Veronavilleen. Näimme mainoksia kaupungista, ja kuvien perusteella kaupunki on todella kaunis. Kaiken lisäksi naapurusto on hieman maalaismainen, mutta muuten aivan sopiva meille. On kaupungissa kylläkin myös menoa ja meininkiä, sanoisin."

Hyvästelin isän nopeasti ja kävelin pihalle. Olin soittanut taksin muutamaa minuuttia aiemmin, ja se oli luvannut tulla viiden minuutin sisällä.

"Oletko nyt aivan varma tästä?" Renée kysyi varmaankin jo sadannen kerran.

"Olen, olen aivan varma."

Taksi kaarsi jalkakäytävän varteen. Avasin oven ja katsoin taksin sisätiloja. Oikein mukavat, kaupunkiin ajaisi noin kaksi tuntia, ja olisi aikaa nukkua. Olin miettinyt kustannuspuolta. Minä ja Renée olimme saaneet muhkean perinnön isoisältä, kun tämä kuoli kymmenen vuotta sitten. Perintö käsitti hieman yli 150 000 simeleonia, ja sillä pääsisi alkuun.

Hetkeä myöhemmin sisareni avasi myös oven ja istuutui viereeni. Vilkaisimme viimeisen kerran entistä kotitaloamme ja sanoin taksikuskille: "Veronavilleen, kiitos. Jättäkää meidät Lovely House -kiinteistönvälitystoimiston eteen, jos olisitte niin ystävällinen." Taksikuski nyökkäsi ymmärtämise merkiksi ja niin me lähdimme pois Crystal Springsistä, jossa kaikki sukumme jäsenet ovat asuneet - meihin asti.

 

Toivottavasti piditte osasta. Sisällytin osaan draamaa ja vähän kaikkea muutakin. Taidan heittää suuntaa antavan perijä-äänestyksenkin tähän väliin sitten. Niin, ja kommentit ovat jälleen kerran tervetulleita! :) Taidan muuten vaihtaa sivupohjan väliaikaisesti ennen kuin Maitokahvin tekemä saapuu perille. Tämä musta katsokaas... masentaa. :)