Uusi osa on ilmestynyt! Odotan riemunkiljahduksia, vaadittiin nimittäin verta, hikeä ja kyyneleitä (no ei, hauskaa oli) tätä osaa tehdessä ja lavastaessa. Olen kuitenkin huomannut hienon kohennuksen eräässä asiassa, nimittäin kommenteissa! Tiedättekö, kommentit todella tekivät minut iloiseksi. :) Toivottavasti saan kommenttia tästäkin osasta yhtä paljon kuin edellisestä.

Nyt sitten kerron hieman osasta. Osan kerronta on poikkeuksellisesti minä-muotoinen, kertojana on (fanfaareja...) Kati! Osassa liikutaan Katin maailmassa ja mielessä, sekä vähän muuallakin. Tulossa on lisäksi oikein suloinen yllätys, joka varmasti lyö teidät kaikki ällikällä. ^^ Enemmittä puheitta, osan pariin!

Joskus elämässä on tehtävä valintoja, joiden tietää satuttavan muita. Silti olen tehnyt omat valintani tarkoituksenani suojella ihmisiä ympärilläni. Nyt minulla on edessä joko voitto tai varma kuolema. Hän koukisti polvensa ja oli valmis hyökkäämään vielä viimeisen kerran...

Avomieheni Seamus alkoi olla omituinen. Hän tuli töistä kotiin valitellen selkäkipuja, mutta luulen, että tosiasiassa hän mietti erilaisia keinoja saada kiinni tämä hautakiven lähettäjä. Hän ei vain halunnut minun tietävän, että hän itse asiassa ajatteli asiaa herkeämättä joka minuutti jokaisella solullaan.

Kotiin tultuaan hän nappaa aina kirjan takataskustaan ja selailee sitä. Olen yrittänyt urkkia kirjan nimeä, mutta aina aistiessaan läsnäoloni hän pamauttaa kirjan kannet yhteen ja laittaa kirjan takaisin takataskuunsa. Katsoessaan minua hänellä on aina tuskainen ilme, mutta silti hän ei suostu vastaanottamaan apuani.

Olin jo pitkään odottanut tilaisuutta puhua Seamusin kanssa. Viimein sellainen tilaisuus ilmaantui, kun hän tuli töistä poikkeuksellisen hyväntuulisena. Hän vihelteli ja oli muutenkin tyytyväisen oloinen. Säntäsin keittiöstä hänen eteensä ennen kuin hän ehtisi karata yläkertaan pelaamaan biljardia.

"Kulta, meidän täytyy puhua", aloitin vakavasti. Seamus käänsi katseensa minuun päin eikä näyttänyt erityisen yllättyneeltä. Aivan kuin hän olisi odottanut tätä.

"Niin, meidän täytyy todellakin puhua", hän toisti hiljaa.

"Olen huolissani sinusta, Seamus", sanoin raskaalla äänellä. Seamusin naama venähti ja hän alkoi näyttää epäluuloiselta. Aloin katua sanojani, mutta nyt oli jo liian myöhäistä perua. Se mikä oli aloitettu, oli myös vietävä loppuun.

"Minä olen huomannut, kuinka tulet aina töistä kotiin huonolla tuulella ja pitelet selkääsi. Sinulla on myös takataskussasi kirja, jota minä en ole saanut edes vilkaista. Mikä sinulla oikein on? Enkö minä voi auttaa jotenkin?" Kuulostin Seamusin korvissa varmasti epätoivoiselta, ja hän lämpeni minulle hieman.

"Kulta, tosiasiassa en ole ollut töissä. Olen ollut opettelemassa itsepuolustustaitoja sitä haudan lähettäjää varten. Jos tapaan hänet, voin antaa hänelle opetuksen", Seamus lateli tulemaan niin nopeasti että juuri ja juuri pysyin kärryillä.

"Sinä... Siis mitä?" minä ihmettelin. "Kuinka voit olettaa tietäväsi, kuka on lähettänyt tämän hautakiven ja kuka on soittanut nämä soitot? Et sinä ole mikään selvännäkijä, vaikka hyvä ihmistuntija oletkin."

"Minä vain tiedän kun tapaan hänet", Seamus sanoi ja kuulosti itsevarmalta. Huokaisin. Olisi parasta antaa asian olla, hän ei kuuntelisi järkipuhetta.

Seamusin ilme muuttui iloiseksi, ja hän ryki kurkkuaan. Ilmeisesti hänellä oli tärkeääkin sanottavaa, ajattelin. Eikä se liittynyt todellakaan tähän hautakiveen.

"Kulta, minulla olisi sinulle asiaa. Tai oikeastaan se on enemmänkin pyyntö. Olen onnellinen sinun kanssasi, mutta tahtoisin vieläkin enemmän. Tahdon, että sinusta tulee morsiameni. Tulisitko vaimokseni, Kati?"

Suuni loksahti auki, ja meni hetki ennen kuin ymmärsin täysin, mitä Seamus oli sanonut. Seamusin silmät säihkyivät innosta edelleenkin, ja hän odotti vastaustani innoissaan.

"Tietenkin tulen vaimoksesi!" minä kiljahdin ja ryntäsin halaamaan Seamusia. "Mutta sinähän olet jo pyytänyt minua vaimoksesi, etkö muista? Vuosi sitten yliopistolla."

"Aivan, niinpä taisinkin pyytää", Seamus mumisi korvaani ja kuulosti nololta. "Mutta tahtoisitko, että pidetään pienet häät tänään täällä kotona?"

"Se sopii", kuiskasin tyytyväisenä hänen korvaansa.

Illalla takkahuoneessa minä ja Seamus vaihdoimme sormuksia. Tilaisuuteen ei tarvittu pappia, sillä olimme käyneet päivällä maistraatissa, mutta Seamus tahtoi tehdä asian vielä hieman 'virallisemmin' kotona, kaikessa rauhassa. Me molemmat hymyilimme, ja Seamuskin näytti hetkeksi unohtaneen maailman murheet ja hymyili onnellisena minulle. Minä hymyilin hänelle takaisin.

Tuijotettuamme toisiamme kauan silmiin Seamus havahtui kuin olisi muistanut, että olisi vielä suudeltavakin. Hän ujutti kätensä selkäni taakse, veti minut itseään vasten ja vaihdoimme suudelmia. Suudelma tuntui kestävän ikuisuuden, eikä kumpikaan tahtonut lopettaa.

Minä irrottauduin Seamusista ja patistin hänet sammuttamaan takkatulen, jotta pääsisimme nukkumaan. Seamusin keskittyminen tämä toimenpiteen jälkeen näytti kuitenkin osoittautuvan johonkin muualle, sillä hän tuijotti poissaolevana kattoa jälleen kerran.

Käydessäni nukkumaan kuulin oven aukeavan ja askelien menevän portaita alas. Arvasin, että Seamus oli lähdössä johonkin hääyönämme. Mikä olisi niin tärkeää?

Hiivin hiljaa rappusille ja tuijotin sieltä, mihin mieheni olisi menossa. Seamus käveli ajotielle päin, mutta kääntyikin yllättäen vasemmalle. Aivan kuin hän olisi odottanut, että minä olin katsomassa.

Väsymys alkoi viedä minusta voiton, ja kömmin sänkyyn, jotten nukahtaisi pystyyn rappusille. Vedin peittoa perässäni kun hiljalleen silmäluomeni alkoivat painua alas ja lämmin peitto sai nukahtamisen tuntumaan kaikista mieluisimmalta vaihtoehdolta.

Yöllä näin unia Seamusista, jota tuntematon mies hakkasi paraikaa maan tasalle. En herännyt painajaisesta, vaan minun oli pakko katsoa, kun miestäni lyötiin nyrkillä naamaan ja mahaan, potkittiin haaraväliin ja rinnuksiin.

Aamulla söin itsekseni täytettyjä lettuja ja yritin kuumeisesti muistaa edellisenä yönä näkemääni painajaisunta. Mutustamani letut alkoivat maistua sitä mukaa puulta kuin mitä enemmän niitä söin.

Ovi kolahti ja kurkistaessani oviaukosta näin Seamusin kävelevän sisälle ja pitelevän - jälleen kerran - selkäänsä. Kun tajusin, että Seamus oli tulossa syömään, hiivin nopeasti takaisin omalle paikalleni ja jatkoin letun syömistä.

Tarkastellessani Seamusia tarkemmin huomasin ilokseni, ettei hän ollut erityisemmin vahingoittunut. Olin aivan varma, että hän oli lähtenyt eilen jahtaamaan tätä mystistä Herra X:ää. Katsoimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin Seamusin suunpielet alkoivat kaartua hymyntapaiseen ja hän näytti siltä Seamusilta, johon olin aikoinani rakastunut.

Minun täytyi kuitenkin pohtia, mitä tekisin Seamusin kanssa. Ja mitä ihmettä tekisin itseni kanssa? Aina kun Seamus poistuisi talosta, vaikka vain kauppareissulle, minä olisin pakahtumaisillani huolesta.

***

Kaksi kuukautta myöhemmin.

 

Olin eräänä sunnuntaipäivänä katsomassa televisiota Seamusin kanssa, kun mahaani alkoi yhtäkkiä koskea. Tajusin, että lapseni syntyisi. Hyppäsin sohvalta ylös ja tein sen, mikä tuntui sillä hetkellä kaikista järkevimmältä keinolta - aloin huutaa. August yritti parhaansa mukaan rauhoitella minua, ja onnistuikin tehtävässään ainakin jotenkuten.

Pian pitelin käsissäni pientä ihmettä, tyttöä, joka sai nimekseen Renée. Hänessä oli selvästi kummankin - minun ja Seamusin - näköä, mutta ehkä enemmän Seamusin, ajattelin.

Asia ei kuitenkaan päättynyt Renéeseen, vaan sain toisenkin tytön, jonka nimesin Biancaksi. Tyttö oli vain niin Biancan näköinen, että nimen oli oltava juuri se. Seamus alkoi väitellä, mutta asiasta ei päästy yli eikä ympäri - ja minä voitin. Pian Seamus tajusi tilanteen.

"Kaksoset!" hän voihki. "Mikä tuska."

"Mikä sinua asiassa oikein ärsyttää?" minä kysyin. "Sekö, kun toinen ei olekaan poika?" Seamus ei vastannut ja näytti vain nyrpeää naamaa. Hänen sydämensä kuitenkin suli tytöille, kun hän vilkaisi heidän kasvojaan.

Vein tytöt yläkertaan heidän yhteiseen huoneeseensa. Olimme päättäneet Seamusin kanssa, että kaksi vuotta tyhjillään ollut huone toimisi tyttöjen yhteisenä huoneena taaperoajan. Kun kaksikko pääsisi uhmaiän ohi, voisimme antaa heille kokonaan omat huoneet. Katsoin Renéetä vaiteliaana, kun asetin hänet pinnasänkyynsä. Tyttö on niin Seamusin näköinen, mutta hänellä on minun silmäni, ajattelin. Peiteltyäni Réneen kuulin ulkoa avoinna olevasta ikkunasta askelten ääniä ja katsoin ikkunasta ulos.

Näin Seamusin olevan pensasaidan takana. Hän nojasi aikaan ja vilkuili kelloa muutaman minuutin välein. Mitä hittoa hän siellä oikein tekee, kummastelin. Pian mieleeni kuitenkin hiipi uusi aavistus. Seamus varmasti odottaisi mahdollista tunkeutujaa, asiasta oli tullut hänelle päähänpinttymä.

Pian Seamus kuitenkin nukahti istualleen, selkä pensasaitaan nojaten. Minun kävi häntä sääliksi, mutta en ollut varma, teeskentelikö Seamus. Arvasiko hän minun katselevan? Vai oliko tämä ainoastaan tunkeilijaa varten?

Pohdin Seamusin käyttäytymistä, kun astelin vierashuonetta kohti. Olin käynyt jo aikaisemmin vetämässä varmuuden vuoksi peiton syrjemmälle. Päätin nukkua siellä, koska Seamusia ei todennäköisesti näkyisi yöllä makuuhuoneessa. Päässäni pyörivät monet ajatukset, ja ajattelin, että Crystal Springsissä ei tapahtuisi enää mitään erikoisempaa. Kuinka väärässä olinkaan.

***

Seuraavana iltana kävelin uusien naapureidemme luokse. He olivat muuttaneet taloon edellisenä päivänä ja halusin käydä tervehtimässä heitä. Kaksoset jätin Augustin hoiviin, ja appeni oli vain iloinen, kun sai vihdoinkin olla hyödyksi edes jollain lailla. Astellessani taloa kohti ihmettelin talon kauneutta ja ajattelin, että omistajat olivat varmasti hyvin varakkaita. Talo oli muutenkin kaunis, nykyaikainen ja asutun näköinen, vaikka talo oli vasta toissapäivänä ollut tyhjillään.

Koputin oveen, ja oven avasi pitkä vaaleaihoinen ja vaaleahiuksinen tyttö. Hän oli nuori, ainakin viitisen vuotta nuorempi kuin minä. Hän on korkeintaan yhdeksäntoista, ajattelin. Todennäköisesti lukion viimeisellä luokalla. Kurkin talon eteiseen hänen olkansa yli. Eteinen oli soma, hyvin kalustettu huone. Maku oli tyyris, joten heillä todellakin oli varaa vaikka mihin.

"Hei, minä olen Juliet", tyttö sanoi ja hymyili minulle häikäisevästi. Hän ojensi kätensä kätelläkseni minua, ja esittelin kohteliaasti itseni. Juliet viittoi minut sisään.

Ennen kuin astuin eteiseen, tarkastelin Julieta hieman lähempää. Hän oli uskomattoman kaunis; hänellä oli todella vaalea iho ja vaaleansiniset silmät sekä todella täyteläiset huulet, joita minäkin kadehdin. Hän myös näytti minusta etäisesti tutulta, mutta en todellakaan tiennyt miksi.

Astuin eteisaulaan ja kurkkiessani jälleen kerran Julietin olan yli näin, että hänen takanaan olevasta oviaukosta pääsi olohuoneeseen, joka näytti ainakin täältä katsottuna todella upealta.

"Noniin, Kati, tervetuloa matalaan majaamme", Juliet hihkaisi ja hymyili minulle jälleen kerran kauniisti. "Voisin viedä sinut olohuoneeseen ja esitellä sinut muille talon asukkaille." Seurasin Julieta, kun hän lähti astelemaan kohti väkijoukkoa, joka istui punaisella kulmasohvalla.

Juliet pysähtyi sohvan viereen ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Hän kääntyi puhumaan mustahiuksiselle naiselle, joka tuijotti tiiviisti eteenpäin ja näytti siltä, kuin me olisimme keskeyttäneet jotain tärkeää.

"Rose?" Juliet aloitti. "Tässä on Kati, hän asuu naapurissa. Hän tuli tervehtimään meitä ja toivottamaan meidät tervetulleiksi Crystal Springsiin."

Asetuimme Julietin kanssa sohvan kulmaan ja huomasin vasta nyt, kuinka sulokkaita hänen liikkeensä oikein olivatkaan. Minä, joka olin sentään ollut tanssija nuorempana, olin häneen verrattuna varsin kömpelö. Kun istuuduin, huomasin kolmen vieraan kasvon tuijottavan minua.

"Hei, minä olen Jason", vaaleahiuksinen mies Julietin vieressä sanoi. "On hienoa, että naapurissamme on naiskauneutta." Juliet mulkaisi Jasonia pahasti, aivan kuin hän olisi ottanut asian henkilökohtaisena loukkauksena.

"Älä välitä Jasonista", Juliet sanoi minulle ja katsoi minua huomattavasti lämpimämmin kuin Jasonia, "Jason luulee olevansa viehättävä, mutta ei hän sentään yritä sinua iskeä. Hänellähän on jo minut." Vasta silloin huomasin vihkisormuksen Julietin vasemmassa nimettömässä ja samanlaisen Jasonin vasemmassa nimettömässä.

"Niin, minullahan on jo sinut", Jason toisti Julietin sanat ja hymyili. Juliet näytti hänelle kieltä ja purskahti nauramaan.

Kiinnitin huomioni oikealla puolellani istuviin henkilöihin, ruskeahiuksiseen mieheen ja mustahiuksiseen naiseen, joka tarkasteli minua vääjäämättä tuima, mutta samalla utelias ilme kasvoillaan. Hän näytti hämmästyvän jostain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan.

"Minä olen Robert", ruskeahiuksinen mies esitteli itsensä, "ja tässä minun vieressäni on Rose."

Tarkastelin Robertia lähempää. Vaikka hänellä oli ruskeat hiukset, oli hänellä samanlaiset vaaleansiniset silmät ja kalpea iho kuin Julietilla. Hän oli myös auttamattoman hyvännäköinen, tuskastuin. Minulla oli aina ollut silmää hyvännäköisille miehille, ja nyt tunsin asiasta olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Seuraavaksi siirsin katseeni Roseen. Hänelläkin olivat vaaleansiniset silmät ja kalpea iho, ja myös hän oli mustahiuksisena erittäin kaunis yksilö. Hän oli kaiken lisäksi selvästi kokeneempi ja ehkä hieman vanhemman näköinenkin kuin muut perheenjäsenet. Ei hän silti voinut näiden muiden kolmen äiti olla, siihen hän oli liian nuori.

Kaikista viimeisenä tarkastelin Jasonia. Hänkin oli auttamattoman hyvännäköinen, mutta varattu, muistutin itselleni. Hänenkin silmänsä olivat vaaleansiniset ja iho kalpea kuten muillakin.

Havahduin ajatuksistani, kun huomasin Robertin tuijottavan Rosea epäuskoisen näköisenä. Hetkeä myöhemmin hänen katseensa muuttui surulliseksi ja hän puri huultaan. Hän näytti pohtivan jotain. Minä mietin, mitä ihmettä tämä oikein meinasi.

***

Tuntia myöhemmin saavuin kotiin, Juliet kun oli aivan välttämättä tahtonut esitellä minulle loputkin talosta. Keittiötä olin ihastellut suunnattomasti, samoin Rosen makuuhuonetta. Ne olivat talon kohokohdat. En kuitenkaan voinut olla miettimättä sitä, kuinka vähän tiesinkään talon asukkaista. Tiesin vain heidän nimensä, sukunimensä sekä keskinäiset suhteensa. Kaikkien neljän sukunimi oli Sheridan, ja Juliet ja Jason olivat naimisissa, Rose oli selvästi jonkinlainen joukon johtaja ja Robert - no, Robertista nyt ei olisi ottanut selkoa yksityisetsiväkään.

Astellessani kohti etuovea mietin yhä uusi naapureitamme. Heissä on jotain outoa, ajattelin, mutta eivät he miltään palkkamurhaajilta vaikuta. Mietin myös, missä yhteydessä olin tavannut Julietin aikaisemmin. Hän oli näyttänyt tunnistavan minut, mutta ei ollut sanonut yhtään mitään muille.

Kävelin suoraan makuuhuoneeseen, vaihdoin päälleni pyjaman ja asetuin sängylle makaamaan peiton alle. Minut valtasi taas lämmin ja turvallinen olo, mutta mieltäni kaihersi se, ettei Seamus ollut vieressäni. Hän oli varmasti taas juoksemassa ympäri kaupunkia olemattomien johtolankojen perässä. Oikea Sherlock Holmes, hymähdin itsekseni.

Nukahdin levottomien ajatusten vallitessa. Alitajuisesti mietin kuitenkin vain Julieta ja ihmettelin, mistä hänet tunsin. Alitajuntani puuttui kuitenkin asiaan, sillä näin unta asiasta, joka tapahtui minulle kuusi vuotta sitten, kun olin vasta 17.

Olin ollut erään lukiokaverini Lawrencen järjestämissä juhlissa, ja mies oli alkanut lähennellä minua, kun olimme kävelemässä puistossa. Torjuin kuitenkin hänet päättäväisesti, sillä silloin olin menettänyt sydämeni eräälle toiselle.

Lawrence ei pitänyt torjumisestani. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänet torjutaan. Kukaan ei ollut koskaan ennen kehdannut torjua häntä, hänhän oli omasta mielestään charmikas. Mutta minä, tavallinen tyttö Jacksonvillestä, olin kehdannut torjua hänet. Näin, kuinka suuttumus ja viha nousivat hänen sisällään ja hän valmistautui hyökkäämään kimppuuni. Niskavillani nousivat pelosta pystyyn ja tunsin kyyristyväni, mutten silti nähnyt mitään muuta kuin Lawrencen vihaiset kasvot.

Lawrence oli juuri hyökkäämässä kimppuuni, kun puskan takaa loikkasi nuori, pelottavan kaunis nainen. Hänellä olivat terävät hampaat ja kalpea iho.

"Jätä tyttö rauhaan", hän huusi suloisella äänellä, mutta joka tavu tihkui vihaa ja raivoa, raivoa joka oli kohdistettu Lawrencelle. "Käy omankokoistesi ja -ikäistesi kimppuun!"

Lawrencen silmät laajentuivat hämmennyksestä, ja kenties myös pelosta. Aivan kuin hän olisi tuntenut tämän nuoren naisen. Itse vain tuijotin häntä suu auki. Kuinka hän oli uskaltanut nousta Lawrencea vastaan?

Nainen käveli minua kohti ja hymyili. Välillä terävät kulmahampaat vilahtivat suupielistä, mutta hän ei näyttänyt haluavan hyökätä kimppuuni. Hän oli hätkähdyttävän kaunis, olisin silloin antanut koko sieluni, ja kaiken muunkin mitä omistin, jos vain olisin saanut olla yhtä kaunis.

"Oletko kunnossa?" nainen kysyi ja minä nyökkäsin.

"Kiitos", henkäisin. Silloin siinä hetkessä mieleeni nousi kuva vampyyrista verisine suupielineen ja terävine kulmahampaineen. "Oletko sinä... vampyyri?"

Naisen kasvot kalpenivat vieläkin kalpeammiksi kuin ihonsa, jos mahdollista. Hän näytti kauhistuneelta. "Älä puhu tästä kenellekään, ethän?" hän maanitteli.

Seuraavana aamuna kaataessani kahvia kuppiin muistin viimeöisen unen ja myös tiesin tarkalleen, mistä tunsin Julietin. En ollut aluksi muistanut, sillä olin tosissani halunnut unohtaa silloisen ikävän tapahtuman.

Kuulin puhelimen soivan ja siemaillessani kahvia kävelin oleskeluhuoneeseen, jossa puhelin sijaitsi.

"Tullaan, tullaan", mutisin itsekseni.

"Kati Gonzalez", vastasin nostaessani kuulokkeen. Ilahduin tunnistaessani äänen, joka puhui minulle puhelimen toisesta päästä.

"Hei, Kati", Juliet sanoi innoissaan, "kutsuisin sinut tänä iltana meille. Haluaisitko tulla?"

"Enkö voisi tulla jo päivällä?" kysyin ja olin kuulevinani kiihkeän henkäisyn luurista.

"Tule illalla. Minä - me emme halua tavata ketään päivisin", Juliet sanoi ja yritti pitää äänensä yhä ystävällisenä vaikka se kuulosti tuottavan vaikeuksia. "Tule kuudelta."

"Selvä, kuudelta siis."

***

Sinä iltana huomasin taas istuvani Sheridanien olohuoneessa ja kuuntelin heidän keskusteluaan, joka kuulosti luontevalta. En silti voinut unohtaa Julietin päivällä puhelimessa kuulemaani kireää äänensävyä. Nyt Juliet kuitenkin näytti rauhalliselta ja onnelliselta.

Siirsin huomioni Jasoniin joka näytti katsovan minua odottaen. Mietin, tiesikö hän, mitä tahtoisin sanoa. Päätin tarttua härkää sarvista ja sanoa sen asian, joka poltti kieltäni.

"Tiedän, että te olette vampyyreita", sanoin. No niin, nyt se oli sitten sanottu, ajattelin. Odotin heidän räjähtävän minulle, ainakin huutavan, mutta Jason vain hymyili minulle. "Ajattelin vain, kun tunnistin eilen Julietin ja muistin sen välikohtauksen... vuosien takaa", sanoin, vaikka minulle oli todella vaikeaa puhua siitä ikävästä tapahtumasta. "Kaiken lisäksi Juliet ei ole vanhentunut ollenkaan näiden kuuden vuoden aikana, teillä kaikilla on kalpea iho ja vaaleansiniset silmät, ettekä te halua näyttäytyä päivänvalossa." Tämän selonteon jälkeen Jason tuijotti minua suu auki hämmästyneenä.

Kaikkien katseet kohdistuivat Roseen, joka näytti tärkeältä eikä tippaakaan yllättyneeltä. Aivan kuin hän olisi arvannut, mitä olin tahtonut sanoa. Silloin muistin, miten hän oli edellisenä silmänä minua tuijottanut. Minulle tuli mieleen, että hän näki tulevaisuuteen.

"Niin, me olemme vampyyreita, olet aivan oikeassa, Kati. Sinulla on aivan hämmästyttävä päättelykyky. Siksi minusta olisi reilua, että kuulisit tarinamme. Kuten tiedät, me emme näyttäydy päivällä. Se johtuu siitä, että ihomme kimmeltää auringonvalossa. Katsos, kun maailma ei saisi tietää meistä", Rose hymyili vinosti. "Ja esimerkiksi kaupungilla ihmiset saattaisivat kiinnittää meihin liikaa huomiota. Mutta ajattelin, että kukin meistä voisi kertoa itsestään sen, minkä näkee tarpeelliseksi. Minä muutuin vampyyriksi joskus 1760-luvulla, ja olin silloin 32, usko tai älä. Minä elin sata vuotta toisten vampyyreiden kanssa. Luulet kai, että me juomme verta? No, me... me tapoimme pahoja ihmisiä. Me jahtasimme rikollisia ja murhaajia, mutta tovereillani tämä alkoi mennä liian pitkälle. He alkoivat himoita tavallistenkin ihmisten verta. Pian meidän piilopaikkamme eteen alkoi ilmestyä ruumiita. He yrittivät saada minutkin touhuunsa mukaan, mutta kieltäydyin. Lopulta minun oli revittävä heidät kappaleiksi, jotta he lopettaisivat viattomien ihmisten tappamisen. Vampyyrin voi tappaa vain repimällä tämän kappaleiksi ja sen jälkeen polttamalla kaiken. Minä tein näin. Selvisin heitä vastaan, sillä olin aina ollut voimakkaampi kuin he. He eivät olleet ottaneet sitä huomioon, kun yrittivät maanitella minua seuraamaan heidän jalanjälkiään. Niin sitten sadan vuoden jälkeen olin yksin. Yksin ja yksinäinen. Lähdin etsimään itselleni seuraa, seuraa joka eläisi minun ehdoillani."

"Niin hän sitten löysi minut. Olin todella huonossa kunnossa, koska eläintarhasta karannut leijona oli raadellut minut. Rose löysi minut ja hän tahtoi niin paljon seuraa, että muutti minut vampyyriksi", puuttui Robert puheeseen. "Minä synnyin vuonna 1901, ja olin 23, kun leijona raateli minut. Rose opetti minut olemaan juomatta ihmisten verta. Tai, ei siihen kyllä paljon tarvittu, sillä inhosin oman vereni hajua, kun heräsin ja olin yltäpäältä omassa veressäni."

"Ja minut hän taas muutti vuonna 1940, kun olin 19", puuttui Jason puheeseen ja tarttui Julietia hellästi olkapäästä. "Ja tämän kultanuppuseni Rose muutti vampyyriksi vuonna 1965. Kultanuppuni oli 18 ja hän oli sairastunut polioon. Juliet oli kuolemankielissä, mutta vieraillessani sairaalassa lääkäriharjoittelijana rakastuin häneen ensisilmäyksellä. Se rakkaus on kestänyt. Olemme vuosien saatossa menneet naimisiin kymmenen kertaa, aina eri paikassa."

Kuultuani heidän selostuksensa minä tiesin tarkalleen, mitä minun olisi tehtävä. Mietin vain, pystyisinkö tekemään sen Seamusille. Kyseessä oli kuitenkin heidän turvallisuutensa. Minä kuitenkin halusin tehdä jotain hautakiven lähettäjän löytämiseksi. Siinä samassa tiesin myös, kuka hautakiven oli lähettänyt, ja tiesin senkin, miksi. Tiesin myös, miksi Sheridanit olivat muuttaneet tänne. Silloin tiesin, että minä tulisin tekemään sen.

Nousin paikaltani ja kävelin Rosen eteen. Hän näytti jo tietävän, mitä aioin sanoa, hänen katseensa paljasti hänen ajatuksensa.

"Rose, tahdon, että muutat minut vampyyriksi", sanoin ja kuulin Julietin henkäisevän terävästi selkäni takana.

"Mutta Kati, oletko nyt aivan varma tästä?" Rose sanoi ja yritti maanitella, vaikka varmasti selvännäkijän kyvyillään tiesikin jo hävinneensä taistelun. "Sinä et voisi enää näyttäytyä muille päivällä. Pääsisit ulos vain iltaisin. Oletko aivan varma, että haluat elää samanlaista elämää kuin me?"

"Tiedän, että olet jo nähnyt tämän tapahtuvan, näet tulevaisuuteen", minä sanoin ja tiesin olevani oikeassa.

"Niin, niin minä olen", hän sanoi ja hänen äänensä oli lannistunut. "No, tule, mennään."

Rose nousi sohvalta ja saattoi minut eteisaulaan. Hän käveli yhä edelläni ja mietin, minne menisimme ja mitä hän tekisi minulle. Todennäköisesti pysyisimme ainakin samalla tontilla.

Hän avasi eteisaulan toisessa päässä olevan oven ja käveli sisään. Minä seisoin hänen takanaan ja kurkin ovesta vaivihkaa. Huone oli täysin tumma ja kalusteet olivat vanhanaikaiset ja nukkavierut. Tosin huoneessa ei montaa kalustetta ollut, sillä ikkunoita peittivät verhot ja siellä oli vain kaksi sohvaa. Ne olivat varmasti olleet aikanaan todella kauniit, mutta nyt ne olivat käytössä kuluneet.

"Tule", Rose sanoi ja viittoi minut huoneeseen. Seurasin häntä.

Ovi ei sulkeutunut kokonaan, vaan ovenraosta hehkui valoa eteisaulaan. Rose seisoi edessäni ja piti käsiään kaulallani. Kun hänen hampaansa upposivat kaulaani, valo huoneessa kirkastui kirkastumistaan, ja se kaikki tuntui lähtevän Rosesta ja minusta. En tuntenut enää mitään, annoin vain hänen imeä vertani. Tunsin myös, että kaulaani tuli myrkkyä. Itse asiassa nautin olostani.

 

Astuimme huoneesta takaisin eteisaulaan. Silmäni olivat muuttuneet vaaleansinisiksi ja ihoni kalpeaksi. Hymyilin itsekseni, olin tyytyväinen. Toimenpide ei ollut edes sattunut - oikeastaan en muistanut alun jälkeen yhtikäs mitään. Rose seurasi perässäni huoneesta ja sulki oven visusti kiinni perässään.

Kävelin olohuoneeseen ja Rose käveli takanani hieman vaivaantuneena. Hän oli hämillään onnistuneesta työstä, aistin. Sävähdin, kun tajusin jotain. Olin saanut kyvyn aistia toisten tuntemukset ja ennakoimaan heidän tekemisensä. Näin omalla tavallani tulevaisuuteen - en yhtä kauas kuin Rose, mutta pystyin näkemään kymmenen minuutin sisällä tapahtuvat liikkeet.

"No, miltäs minä näytän?" naurahdin ja karistin kaikki muut ajatukset pois mielestäni.

"Hyvältä näyttää", Jason naurahti, "Rose ylitti itsensä tällä kertaa." Juliet oli jähmettynyt paikoilleen, aivan kuin häneltä olisi jäänyt lause kesken. Pian hän kuitenkin jo hymyili.

"Minulla on suunnitelma", kuulin itseni sanovan, "ja tiedän, että te pystytte auttamaan minua siinä. Ymmärsin, että te muutitte takaisin, koska tämä hautauskiven lähettäjätyyppi on teidän tuntemanne henkilö. Minusta tuntuu, että saatan tuntea henkilön ennestään. Kuitenkin, suunnitelma on tämä: Rose näki, että tämä henkilö on tänä iltana Crystal Springissä, itse asiassa aivan tässä lähellä. Te viette minut sinne, yksin. Hän ei odota minua, sillä hän ei tiedä, että minä tiedän hänestä. Päinvastoin, hän odottaa teitä. Minulla on kuitenkin etulyöntiasema. Minä huomasin, että pystyn aistimaan teidän tuntemuksenne ja tiedän tulevat liikkeenne, joten sama soveltuu kai häneenkin. Hän ei tiedä, mikä häneen iski. Minä pystyn aina ennustamaan hänen tulevat liikkeensä, joten olen aina askelen edellä."

Jasonilta loksahti suu hämmästyksestä auki, mutta lopulta hän hymyili. "Hyvä suunnitelma, aika piru naiseksi. Itse en tahtoisi saada sinua vastaani."

Juliet hypähti sulavasti paikaltaan ja liukui eteeni. Hän tutkaili minua, mittaili katseellaan. Näin, että hän aikoi pukea minut.

"Sinä tarvitset nyt oikeanlaiset metsästysvaatteet", hän sanoi, "sellaiset vaatteet, joita me käytämme kun metsästämme. Olet sitten ikäänkuin yksi meistä."

Pian huomasin seisovani Julietin huoneessa. Hän ilmiselvästi rakasti violetin kaikkia sävyjä - ja valkoista. Hän katsoi minua ja mittaili yhä katseellaan.

"Luulisin, että yksi nahka-asuistani sopisi sinulle loistavasti", hän sanoi, "siinä on juuri sellaista särmää jota sinä tarvitset näyttääksesi tarpeeksi pelottavalta."

Viiden minuutin päästä oli Juliet salamannopeasti pukenut minut nahka-asuun, josta itse asiassa pidin kovasti, ja meikannut rajusti sekä laittanut hiukseni kiinni.

"Mi-minähän näytän gootilta!" parahdin, kun katsoin itseäni peilistä.

"Sinä näytät oikein hyvältä", Juliet vakuutteli minulle. "Tuolta sinun pitääkin näyttää vastustajasi silmissä. Ja ainahan sinä voit pestä nuo meikit pois, kunhan olet ensin tehnyt selvää tuosta oudosta miekkosesta."

Jäimme vielä seisomaan paikoillemme ja tuijotimme toisiamme pitkään. Juliet näytti tyyneltä, päättäväiseltä.

"Minä tulen mukaasi, saatan sinut paikkaan, johon Rose oli laskenut miehen tulevan tänä yönä", kuulin Julietin sanovan pääni sisällä. Teknisesti vanhemmilla Sheridaneilla oli nähtävästi taito jakaa omat ajatuksensa muille, jos tahtoivat. Nyökkäsin hyväksyvästi Julietin ehdotukselle.

***

Neljä tuntia myöhemmin, keskiyöllä, olimme Julietin kanssa eräällä syrjäisellä kujalla Crystal Springsin itäosassa. Kujalla ei ollut edes nimeä, mikä oli minusta hyvin pahaenteistä.

"Kello on jo näin paljon, joten minä lähden. Miehen pitäisi ilmaantua kymmenen minuutin päästä", Juliet sanoi ja oli naputtavinaan olemattomaan rannekelloon. Kai vampyyrina olemisen etu oli, että oli aina selvillä kellonajasta, oli sitä kelloa tai ei.

Katsoin, kun Juliet hyppelehti pois luotani. Hän näytti niin vapaalta, hänellä ei ollut tulossa raskasta taistelua. Toki minulla oli etu, ja tiesin tarkalleen, mitä minun täytyisi tehdä.

Oli kulunut tasan kymmenen minuuttia, kun valot sammuivat. Aistin miehen tulleen. Käännyin synkkää nurkkaa kohti ja otin varovaisen askelen eteenpäin. Kokeilin jäätä kepillä, reagoisiko tänne saapunut mies mitenkään?

Jähmetyin paikalleni, kun tunnistin miehen, ja ymmärsin tämänkin olevan vampyyri. Hän oli mies painajaisestani. Hän oli Lawrence, joka oli kuusi vuotta sitten ahdistellut minua.

"Kuinka sinä voit olla siinä?" Lawrence kysyi äkäisesti. "Minä en tiennyt että sinä olet vampyyri. Kun lähetin hautakiven, olit vielä elossa."

"Muutuin vartavasten sinua varten", sanoin ja otin askelen eteenpäin. "En tiennyt, että ahdistelija olit sinä, mutta minä vannon, että saat sellaisen selkäsaunan, jonka olisit ansainnut Julietilta kuusi vuotta sitten."

Lawrence näytti hämmentyvän. "Puhutko nyt tästä neidistä, mikä tuli meidän väliimme silloin? Olisin tehnyt sinusta selvää, jos hän ei olisi tullut."

"Niin, mutta koska et tehnyt, sinulla on ollut aivan hirvittävä halu kostaa ja saada minut vihdoinkin itsellesi, eikö vain?"

"Minä tiedän, mitä olet miettinyt kaikki nämä vuodet. Kuinka minä saatoin epäonnistua? Mistä tämä naisvampyyri tiesi, mitä olin aikeissa tehdä? Kuinka minä en tiennyt hänestä mitään?" Jatkoin Lawrencen ärsyttämistä ja kävelin röyhkeästi eteenpäin. "Sinä lähetit sen hautakiven siinä pelossa, että se pelottaisi minua. Olen pahoillani, mutta en ollut edes huolissani."

"Valehtelet!" Lawrence sähisi vimmoissaan. "Minä tiedän, että sinä pelkäsit! Sinun on täytynyt pelätä!"

"Ei, en minä pelännyt", sanoin rauhallisesti, "niin, unohdinko mainita, että Sheridanit tulivat tänne vain ja ainoastaan sinun takiasi? He tiesivät, että tällä alueella liikkui murhanhimoinen vampyyri. He tulivat tänne suojellakseen kaupunkia sinulta."

Tiesin, että nyt joko voitan, tai kuolen. Kuolema tuntui todennäköisemmältä, mutta minullahan oli etu puolellani. Aukaisin suuni saadakseni maistaa hänen tuntemuksiaan, mitä hän tunsi. Sillä samalla hetkellä hän koukisti polvensa, laittoi kätensä suunsa eteen ja valmistautui hyökkäämään vielä viimeisen kerran...

 

Tässä sitten tämä osa. Toivottavasti nautitte! Juonessa oli aika kehitteleminen, mutta oli se sen arvoista. :) En jaksa kerjätä kommentteja, mutta mainitsen, että olisi mukavaa, jos kommentoisitte tätä osaa! ;)